Koljonvirran taistelut

Sodan taustaa

Napoleonin aikakaudella 1800-luvun alussa Ranska tarvitsi liittolaisen vihollistaan Englantia vastaan. Tarkoituksena oli saartaa Englanti 1806 julistetulla kauppasaarrolla. Ranskan ja Venäjän keisarit allekirjoittivat 1807 Tilsitin liittosopimuksen. Aiemmin Napoleonin vastaiseen liittoutumaan kuulunut Venäjä suostui sopimuksessa liittymään mannermaasulkemukseen ja painostamaan Napoleonin vastustajiin kuuluvaa Ruotsia osallistumaan toimiin Englannin eristämiseksi. Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ei kuitenkaan taipunut Venäjän uhan edessä, ja henkilökohtaisesti hän piti Napoleonia ilmestyskirjan petona. Kävi selväksi, että ainoastaan sota saattaisi suostutella Ruotsin yhteistyöhön. Purevassa pakkasessa 21.2.1808 venäläiset joukot ylittivät Suomen rajan. Sota Ruotsin taivuttamiseksi alkoi.

Perääntyminen

Kolme venäläistä divisioonaa aloittivat sotatoimet Suomessa (Suomi oli tuolloin osa Ruotsin valtakuntaa). Hyökkäys käynnistettiin tarkoituksellisesti talvella, jolloin jäätynyt meri estäisi apuvoimien saapumisen Ruotsista. Suomen alueella oli kuitenkin aloitettu helmikuun alussa liikekannallepano. Kenttäarmeija sijoitettiin kolmeen prikaatiin, kaksi Uudellemaalle ja yksi Mikkelin ympäristöön. Hyökkäyksen alettua annettiin käsky perääntyä tarpeen vaatiessa Hämeenlinnaan asti. Ylipäällikkö Wilhelm Mauritz Klingsporin saavuttua Suomeen peräytymistä jatkettiin hänen käskyllään Pohjanmaalle asti. Alueita luovutettiin taisteluitta ja vetäytyminen alkoi käydä paniikinomaiseksi.

Venäläiset valloittivat Etelä-Suomen rannikolla Helsingin ja Turun alueet. Tärkeät linnoitukset Svartholma ja Viapori antautuivat helposti, ja venäläiset uskoivat Ruotsin armeijan joukkojen pikaiseen antautumiseen. Ruotsin armeijaan kuului myös suomalaisia joukkoja. Savossa venäläiset etenivät ripeästi peräytyvien suomalaisten joukkojen vanavedessä aina Mikkelistä Ouluun saakka. Pääarmeija vetäytyi lännessä kohti Oulua.

Ruotsalaisten vastaisku

Taistelukosketus venäläisiin syntyi 18.4. Siikajoella. Kyseisessä taistelussa Ruotsin armeija voitti venäläisten pienemmät joukot. Voitolla oli psyykkinen merkitys ja se enteilikin käännettä sodan kulussa. Reilun viikon päästä venäläiset voitettiin myös Revonlahdella. Nyt Pohjanmaalle vetäytyneiden joukkojen piti suunnitelmien mukaan aloittaa eteneminen kohti etelää. Toukokuussa 1808 Klingsporin pääarmeija aloitti etenemisen lännessä. Savon prikaati, eversti Sandelsin johdolla, tunkeutui Iisalmen kautta Kuopioon ja edelleen aina Juvalle saakka. Juvalta Sandels joutui kuitenkin kääntymään saarron pelossa takaisin ja joukot palasivat Kuopioon ja edelleen Toivalaan, jossa prikaati oli puolustusasemissa koko kesän 1808. Sandelsin joukkojen tehokkaat häirintähyökkäykset venäläisiä vastaan estivät joukkoja etenemästä Pohjanmaalle. Ruotsista tulleet apujoukot eivät juurikaan vaikuttaneet sodan kulkuun. Pääarmeijan kesäsotaretki 1808 oli kuitenkin voitokas.

Voittoisalle sodankäynnille tuli käännekohta 21.8. Karstulan taistelussa. Pääarmeija vetäytyi pohjoiseen käyden vielä Ruonan ja Salmin taistelut. Oravaisten verinen taistelu, jossa Ruotsin joukot lyötiin, käytiin 14.9. Aselevon solmiminen alkoi näyttää sopivimmalta vaihtoehdolta Ruotsille. Pääarmeijan taistelutahto oli murenemassa. Klingsporin erottua solmittiin Lohtajan aselepo 29.9.1808.

Taistelut Iisalmessa

Sandelsin Toivalaan asettuneet joukot olivat perääntyneet Iisalmeen Paloisvirralle ja linnoittaneet alueen. Lohtajan sopimuksen aselepolinja pakotti kuitenkin Sandelsin joukot siirtymään pohjoisemmaksi Koljonvirralle ja venäläiset saivat linnoitetut asemat haltuunsa. Aselepo päättyi 27.10.1808 puolenpäivän aikaan. Tästä alkoi ankara, iltaan saakka kestänyt Koljonvirran taistelu. Vähälukuisemmat suomalais-ruotsalaiset joukot voittivat kamppailun. Venäläiset jäivät kuitenkin asemiin Koljonvirran sillan itäpuolelle.  

Koljonvirran taistelu oli Ruotsin armeijan viimeinen voitto sodassa Suomen alueella. Pääarmeija oli vetäytynyt kohti Oulua ja 19.11. solmittiin Olkijoella aselepo. Sopimuksessa sallittiin pääarmeijan vetäytyä Ruotsin puolelle. Suomalais-ruotsalaisten joukkojen rippeet poistuivat Suomesta 13.12. mennessä. Sodankäynti alkoi olla lopuillaan, ja 17.9.1809 solmittiin Haminassa lopullinen rauha, jossa Ruotsin kuningas luopui oikeuksistaan Suomeen. Sodan edetessä sen luonne oli muuttunut painostussodasta valloitussodaksi, jonka päämääränä oli Suomen alueen irrottaminen Ruotsin valtakunnasta. Suomi liitettiin osaksi Venäjää, ja alue sai autonomian.

Taistelu alkaa

Lohtajan aselepo oli ilmoitettu päättyväksi 27. lokakuuta puoliltapäivin, ja tuon päivän aamuna saivat molempien osapuolten joukot käskyn valmistautua taisteluun. Iisalmessa aselepolinja kulki kirkon (nyk. Kustaa Aadolfin kirkko) vierestä. Suomalais-ruotsalaiset joukot olivat asemissa Koljonvirran sillan länsirannalla. Sandels esikuntineen oli asettautunut Fredriksdaliin kartanoon (nykyinen Koljonvirran sairaalan alue). Venäläisten joukkojen johtaja Koljonvirralla oli Ruhtinas Dolgoruki, joka oli valmistautunut hyökkäämään heti aselevon päätyttyä kohti Koljonvirtaa. Puolenpäivän aikaan kuuluivat ensimmäiset laukaukset sekä torvensoittoa Iisalmen kirkolta. Venäläisten ensimmäinen yritys ylittää silta pysähtyi Savon jääkäreiden tuleen. Samoin epäonnistui suomalais-ruotsalaisten joukkojen suunnitelma tuhota Koljonvirran silta kokonaan. Silta oli ennätetty purkaa puoliksi, mutta siihen oli asetettu irtolankkuja, jotta etuvartiot pääsisivät vielä sillalla kulkemaan.

Dolgorukin kuolema 

Venäläisten pioneerien onnistui iltapäivällä korjata silta ja siirtää joukkoja sillan länsipuolelle, jolloin Savon jääkäreiden oli vetäydyttävä kohti Linnan mäkeä. Venäläiset saivat siis tuotua yhä enemmän joukkoja sillan ylitse. Tuolloin Ruhtinas Dolgoruki pysähtyi hevosineen keskellä taistelua ottamaan vastaan kuriirin kirjettä. Paikallaan oleva komentaja joutui suomalais-ruotsalaisten tykkitulen maalitauluksi. On todennäköistä, että tykinkuula pirstoi ruhtinaan kahtia, ja hänen valkoinen ratsunsa vei suruviestin venäläisille joukoille. Ruhtinaan kaatuminen vaikutti lamaannuttavasti venäläisarmeijan taistelutahtoon.

Sandelsin voitto

Sandels antoi venäläisjoukkojen jatkaa etenemistään sillan jälkeiseen kapeikkoon, kunnes antoi vastahyökkäyskäskyn lähes viime hetkillä. Tykistön ja jalkaväkiaseiden yhteislaukauksen jälkeen kolme Linnan mäen takana piilossa ollutta suomalaisten rivistöä iski vihollisen kimppuun ja onnistui lyömään venäläisten joukot hajalle. Hyökkäys käytiin niin sanotusti kylmin asein, mies miestä vastaan pistimillä kamppaillen. Taistelu kääntyi Sandelsin voitoksi, mutta tykistötuli laantui virran rannalla vasta illalla kello 19 aikoihin. Osapuolet sopivat 36 tunnin aselevosta ja ryhtyivät kokoamaan joukkojaan sekä hoitamaan haavoittuneitaan.

Koljonvirran taistelun jälkeen Sandels näki asemansa kestämättömäksi venäläisten saartoyritysten takia. Hän tekikin päätöksen vetäytyä Vieremälle, ja prikaati lähti liikkeelle 29.10. Vieremällä ruotsalaiset joukot linnoittivat ympäristöä, jonne venäläiset tekivät tiedusteluretkiä pääjoukon pysyessä aloillaan. Venäläiset olivat sijoittuneet Koljonvirran molemmin puolin.

Iisalmen veriyö

Sandels antoi majuri Dunckerille 6.11.1808 käskyn sissihyökkäyksestä Iijärven itäpuolitse Koljonvirralle majoittuneiden venäläisjoukkojen kimppuun. Tarkoituksena oli päästä aina sillalle asti, ja polttamalla se katkaista venäläisten yhteys länsipuolelle. Oli sovittu, että jos yllätyshyökkäys onnistuisi, ampuisivat Dunckerin miehet Koljonvirran sillalta raketteja etenemisen merkiksi eversti Aminoffille, jotta hän voisi käynnistää oman osastonsa hyökkäyksen kohti Koljonvirran siltaa.

Dunckerin joukot saivat edetä rauhassa yön hiljaisuudessa lähelle Koljonvirtaa, jossa he yllättivät ja löivät venäläisen vartioston nopeasti. Viesti yllätyshyökkäyksestä kiiri kuitenkin eteenpäin. Duncker jatkoi etenemistään, ja venäläissotilaat jatkoivat sitkeästi puolustautumista. Mies miestä vastaan käydyssä taistelussa yön pimeydessä vihollisia ja omia ei voitu erottaa toisistaan kuin huudetun kielen perusteella. Kolmen tunnin taistelun jälkeen Dunckerin oli pakko irrottautua taistelusta ja aloittaa hankala vetäytyminen soitten ja erämaitten läpi takaisin Vieremälle. Aminoffin komentama osasto, joka oli odottanut etenemismerkkiä Dunckerin joukoilta, palasi entisiin asemiinsa. Iisalmen taistelu 10.–11.11.1808 päättyi siten venäläisten voittoon. Sotiminen oli raakaa pistimin käytyä kamppailua, ja taistelua onkin kuvattu Iisalmen veriyöksi.