Ajankohtaiset tiedotteet

Kirjailija Jyri Paretskoin puhe itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2018

7.12.2018 9:00
2

Kirjailija, Ylä-Savon kulttuurilähettiläs Jyri Paretskoi piti itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2018 pidetyn ja kehutun juhlapuheen. Tässä puhe kokonaisuudessaan:

Arvoisat juhlavieraat,

 

6.12. vuonna 1917 Suomen korkeimman vallan haltijaksi kolme viikkoa aiemmin julistautunut eduskunta hyväksyi senaatin toimet itsenäisyyskysymyksessä ja sitä kautta myös itsenäisyysjulistuksen. Nämä itsenäistymisprosessin liki pitäen viimeiset askeleet olivat koruttomia eivätkä aiheuttaneet suurta kansanjuhlaa. Ei hurraahuutoja, ei riemukulkueita, ei kansallista yhtenäisyyttä ylistäviä juhlapuheita. Vaikka itsenäistyminen olikin valtaa pitävien yhteinen tahto, erimielisyyttäkin oli, erityisesti siitä, miten asiassa pitäisi edetä; varovaisesti neuvotellen ja tunnustellen vaiko rohkeasti ja kerralla Venäjästä irtautumalla. Asiasta äänestettiin, ja demokratia toimi niin kuin demokratian kuuluukin toimia: enemmistön tahto ratkaisi. Suomi julistautui eduskunnan päätöksellä itsenäiseksi valtioksi.

Vuonna 1917 kansa oli jakautunut kahtia, eikä edes itsenäisyyden saavuttaminen tuonut helpotusta yhä kasvavaan yhteiskunnalliseen jännitteeseen. Tammikuussa 1918 syttyi sota, jonka monet silloisessa vastakkainasettelun ilmapiirissä jo ennalta aavistivat tulevaksi. Yhteenotto oli väistämätön. Silloin pahin vihollisemme ei tullut ulkoa- vaan sisältäpäin. Vihanlietsojat ja agitaattorit yllyttivät suomalaisia toisiaan vastaan ja uskottelivat väkivallan olevan ainoa mahdollisuus vaikuttaa asioihin. He olivat väärässä. Oppirahat vain olivat hirmuiset ja jättivät jälkeensä arpia ja kaikuja, jotka näkyvät ja kuuluvat vielä tänäkin päivänä, mutta onneksi osaamme pitää niitä vain varoituksina menneisyyden virheistä.

Sillä kaikessa kauheudessaan vuoden 1918 tapahtumat kuitenkin loppujen lopuksi tekivät meistä kansakuntana entistä vahvemman. Ne pakottivat oppimaan ja hyväksymään seikan, jonka ansiosta voimme tänäänkin juhlistaa Suomen itsenäisyyttä: Vain yhdessä olemme vahvoja. Enää koskaan meidän ei pidä kääntyä toisiamme vastaan, sillä silloin meillä on vain hävittävää.

Tänä päivänä Suomi, maa, jonka kansallinen olemassaolokaan ei ole itsestäänselvyys, on monessa asiassa maailman paras maa. Kansainvälisessä vertailussa olemme muun muassa maailman vakain, maailman vapain ja maailman turvallisin maa. Meillä on maailman riippumattomin oikeuslaitos, maailman paras hallinto ja vähiten järjestäytynyttä rikollisuutta maailmassa. Erinomainen saavutus kansalta, jonka väkiluku on vain noin 0,07 prosenttia koko maailman väestöstä. Olemme selvästikin tehneet oikeita asioita ja voimme olla ylpeitä saavutuksistamme. Suomi on hieno maa. Suomi on maailman paras maa.

Silti, vaikka paljon on hyvää, on aina myös parannettavaa. Eriarvoisuuden kasvaminen maassamme on huolestuttava kehityssuunta, jonka pysäyttämiseksi ja suunnan muuttamiseksi meidän on taas muistutettava itseämme siitä voimasta, joka meitä on satavuotisen itsenäisyytemme alusta alkaen kannatellut: Meidän on pidettävä huolta toisistamme.

Suomi on noussut reilussa sadassa vuodessa köyhyydestä maailman rikkaimpien ja hyvinvoivimpien maiden joukkoon. Häikäisevä suoritus on luonnollisesti monen asian summa, mutta yksi tärkeimmistä tekijöistä kansakuntamme nousun mahdollistajana on 1800-luvun suomalaisuusaatteen alkuajoista alkaen ollut koulutuksen, sivistyksen ja kulttuurin merkityksen tunnustaminen ja niihin satsaaminen. Näitä tekijöitä emme saa unohtaa tänäkään päivänä. Valitettavasti kuitenkin viimeisimpien tutkimusten mukaan Suomen valttikortti, maailmalla ihailtu koulutusjärjestelmämme, osoittaa taantumuksen merkkejä. Koulutuksen tasa-arvo ei enää ole sillä tasolla kuin mihin olemme tottuneet. Eriarvoistuminen näkyy alueellisesti, sukupuolittuneesti ja nyt myös perheiden sosioekonomisen taustan vaikutuksena oppimistuloksiin.

Juuri nyt jotain tehdään väärin, mutta vielä ei ole myöhäistä muuttaa kurssia. Hyvinvointimme kulmakiviin, koulutukseen ja sivistykseen, tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota, jotta meillä on jatkossakin Suomi, jossa on asuinpaikasta, sukupuolesta ja sosioekonomisesta taustasta riippumatta mahdollisuus kehittää itseään niin pitkälle kuin omat halut, kyvyt ja tarmokkuus edellyttävät. Se on mahdollisuuksien tasa-arvoa, ja siinä me olemme perinteisesti olleet maailman terävintä kärkeä, ja juuri se on mahdollistanut menestyvän ja tasa-arvoisen Suomen syntymisen ja kukoistamisen.

Suomessa jokaisella tulee olla tasavertaiset mahdollisuudet tavoitella onnellisuutta ja menestystä, ja jokaisella tulee olla yhdenvertaiset edellytykset kouluttautua ja toteuttaa itseään parhaalla mahdollisella tavalla omien vahvuuksiensa ja ahkeruutensa pohjalta. Se ei onnistu, mikäli emme tue tarpeeksi niitä, jotka tukea eniten tarvitsevat.

Meidän on tiedostettava ja otettava huomioon se, että vaikka olemme maailman mittapuulla arvioiden yksi menestyneimmistä, tasa-arvoisimmista ja yhdenvertaisimmista maista maailmassa, edes meillä suomalaisilla ei kaikilla ole asiat yhtä hyvin. Kaikilla meistä ei ole samanlaisia lähtökohtia ja edellytyksiä elämässä pärjäämiseen ja menestymiseen, kaikkien pärjääminen ei ole kiinni omasta halusta tai omasta ahkeruudesta.

Hyvinvoivassa yhteiskunnassa olennaisinta ei ole hyvinvoinnin maksimoiminen vaan pahoinvoinnin minimoiminen. Eriarvoistuminen on pysäytettävä, siihen on löydettävä keinot. Yhteiskunnasta, työelämästä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä vieraantuminen ja syrjäytyminen ovat todellisia uhkia, joihin on puututtava määrätietoisesti.

Kaveria ei jätetä.  Kaikille koulutusta, kaikille työtä, kaikille tukea tarpeen mukaan. Suomi ei saa tulla tunnetuksi pelkästään siitä, että meiltä valmistuu kouluista ja yliopistoista maailman parhaimpia ja arvostetuimpia huippuosaajia. Meidän tulee tulla tunnetuksi erityisesti siitä, että me emme hylkää heikoimpiakaan vaan otamme kaikki huomioon. Kaikki ovat tärkeitä. Kaikilla on väliä. Kaikilla on merkitystä.

Vaikka laajasti ajatellen kauaskantoisimmat yhteiskuntaan vaikuttavat ja yhteiskuntaa muuttavat ratkaisut ja päätökset tehdäänkin eduskunnassa, emme saa unohtaa myöskään omaa henkilökohtaista vastuutamme lähimmäisistämme. Sanomme helposti, ehkä liiankin usein, että on yhteiskunnan tehtävä auttaa ja huolehtia heikoimmista, että yhteiskunnan tulee kantaa vastuuta, että yhteiskunnan tulee puuttua, vaikuttaa ja toimia. Silloin unohdamme jotain tärkeää: Me olemme yhteiskunta. Meillä on vastuu. Jokainen voi tehdä jotain.

Mummoni ja ukkini, Karjalan evakko ja sotaveteraani, toivottivat kotiinsa tervetulleeksi jokaisen, joka halusi tulla, nekin, joita muut hyljeksivät. He auttoivat, jos vain suinkin pystyivät, antoivat vähästään, neuvoivat ja tukivat parhaansa mukaan. Heillä oli kokemus, joka monelta nykyisin puuttuu. He tiesivät, miltä tuntuu menettää kaikki.

Joskus nykymaailman menoa seuratessa hiipii mieleen ajatus, että mitä paremmin asiat meillä ovat, mitä helpompaa ja vaivattomampaa elämämme on, sitä vähemmän osaamme ottaa toisemme huomioon ja sitä itsekkäämpiä ja vaativampia olemme omia etujamme ajaessamme. Olemme kadottamaisillamme tunteet ja kokemukset kiitollisuudesta, nöyryydestä ja myötätunnosta. Kun emme enää monestikaan omakohtaisesti tiedä, miltä tuntuu, kun on vaikeaa, emme osaa myöskään asettua niiden asemaan, joilla ei mene yhtä hyvin kuin meillä. Selitämme oman menestymisemme lahjakkuutena ja ahkeruutena ja toisten epäonnistumisen laiskuutena tai typeryytenä. Meistä on tullut itsekkäitä ja omahyväisiä, koska sillä tavalla täällä pärjää ja menestyy. Valitettavasti.

Onneksi muutoksen tuulet ovat jo nähtävissä. Yhteisöllisyys on palaamassa, onnellisuutta ja hyvää elämää ei enää mitata vain ja ainoastaan kasvavana tehokkuutena, tuotantona ja kulutuksena. Olemme toivoakseni palaamassa siihen hyvään ajattelutapaan, että tarpeeksi on riittävästi. Kun näin lopulta käy, alamme taas nähdä muut ihmiset ympärillämme. On taas muitakin kuin vain minä, minä ja minä.

Aina silloin tällöin, sekä isossa että pienessä mittakaavassa, on tärkeää kysyä muutama perimmäinen kysymys: Keitä me olemme? Mistä me tulemme? Minne me menemme? Samat kysymykset käyvät meille jokaiselle yksilöinä, mutta samalla ne sopivat hyvin myös tänään itsenäisyyttään juhlivalle Suomelle.

Olemme täällä vain hetken, se on hyvä muistaa. Meitä ennen on ollut sukupolvia, joille olemme paljosta velkaa, ja meidän jälkeemme tulee sukupolvia, jotka muistavat meidät ensisijaisesti teoistamme. On tärkeää tuntea historiaa. On tärkeää antaa arvoa myös nykyisyydelle ja olla tässä hetkessä niin hyviä kuin pystymme olemaan. On myös tärkeää jättää jälkeemme Suomi, josta tulevat suomalaiset, ne, jotka eivät ole vielä välttämättä edes syntyneet, voivat olla yhtä ylpeitä kuin me nyt olemme Suomesta ja siitä, mitä menneet sukupolvet ovat saavuttaneet ja saaneet aikaiseksi meidän hyväksemme.

Suomi ja suomalaisuus ovat olleet olemassa paljon kauemmin kuin sata vuotta. Jos ei itsenäiseksi ja suvereeniksi valtioksi tunnustettuna, niin ainakin ihmisten mielissä ja sydämissä. Suomen itsenäisyyden alkutahdit näkivät päivänvalon jo kauan ennen itsenäisyysjulistusta, jonka lopulta käytännössä mahdollisti kansainvälinen kuohunta, erityisesti Venäjän vallankumous vuonna 1917. Sitä ennen Suomi oli ensin ollut 600 vuotta osa Ruotsia, sitten vuodesta 1809 alkaen osa Venäjää. Molemmat ajanjaksot ovat osaltaan muovanneet nykyistä kansakuntaamme. Toisaalta meillä on vahva pohjoismainen yhteiskunnallinen perusta, toisaalta Ruotsista irtaantuminen antoi mahdollisuuden kehittää valtiollista elämää ja hallintoa Venäjän autonomisena osana, Suomen suuriruhtinaskuntana, jonka aikana määrätietoisesti luotiin ja rakennettiin eurooppalaisten esikuvien mukaisesti kansallista, suomalaista identiteettiä, joka on perimmäinen edellytys koko kansakuntamme olemassaololle.

Jokaisella kansalla on oma erityislaatuinen historiansa, kulttuurinsa ja kielensä. 1800-luvulla alkaneessa Suomalaisuusliikkeessä tärkeä lähtökohta yhtenäisen kansallisen identiteetin rakentamiseksi oli suomen kielen kehittäminen ja nostaminen sivistyksen, kulttuurin ja koulutuksen kieleksi. Suomen kielen asemaa edistäviä fennomaaneja olivat muun muassa Elias Lönnrot, Johan Vilhelm Snellman, Johan Ludvig Runeberg ja vähän myöhemmin vielä muuan Aleksis Kivi, joka esikuviensa mukaisesti oli varma, että suomen kieli sopi paremmin kuin hyvin sivistyksen, koulutuksen ja kulttuurin kieleksi.

Suomen ja suomalaisuuden hyväksi ja eteen on siis tehty paljon töitä jo ennen itsenäisyysjulistusta, ja nämä ennakkoluulottomat ja rohkeat ihmiset ansaitsevat arvostuksemme ja kiitoksemme yhä tänäkin päivänä. He näkivät kauemmas kuin useimmat. He haaveilivat enemmästä kuin useimmat. He rakastivat Suomea ja Suomen kansaa enemmän kuin useimmat. He loivat pohjan ja perustukset, joille nykyinen itsenäinen valtiomme ja kansakuntamme on rakennettu.

Samanlaista paloa ja rakkautta suomen kieltä kohtaan ja laajaa ymmärrystä rikkaasta ja ilmaisuvoimaisesta kielestämme ajattelun, toiminnan, sivistyksen, kulttuurin ja koulutuksen kielenä toivoisin näkeväni tänäkin päivänä. Kun arvostamme kieltämme, ymmärrämme myös vaalia ja huoltaa sitä ja ennen kaikkea antaa sille sen aseman, joka sille kuuluu. Juuri nyt tätä asemaa ja samalla myös arvostusta ollaan horjuttamassa. Päätös englanninkielisen ylioppilastutkinnon järjestämisestä Suomessa on monen opettajajärjestön mielestä perustuslakimme vastainen, koska sillä on vakavia vaikutuksia opetuksen laatuun, äidinkielen osaamiseen, kansalliskieltemme asemaan sekä koulutukselliseen tasa-arvoon. Myös monilla tieteen aloilla englanti on jo syrjäyttänyt suomen kielen. Samoin ei saa käydä enää missään muualla. Jos emme anna arvoa kielellemme, saamme lopulta heittää sille hyvästit. On hienoa, että suomalaiset saavat laadukkaan koulujärjestelmämme ansioista hyvän kielitaidon, jolla pärjää kaikkialla maailmassa, mutta äidinkieli on tärkein kielemme. Sitä täytyy rakastaa, sitä täytyy käyttää ja siitä tulee olla ylpeä.

Suomi, jossa tänä päivänä elämme, on monelta osin hyvin erilainen kuin Suomi sata vuotta sitten, tai edes kolmekymmentä vuotta sitten, ihan niin kuin maailma on muuttunut kaikkialla muuallakin. Olemme entistä enemmän osa globaalia maailmaa, jossa tieto ja ajatukset kulkevat salamannopeasti, ihmiset liikkuvat vapaasti ja muita koskevat asiat vaikuttavat myös meihin. Me emme ole saari. Emme halua mutta emme myöskään voi olla saari, jonne kukaan eikä mikään pääse tai josta kukaan eikä mikään pääse pois. Hyvä niin.

Tässä maailmassa ja tässä ajassa on silti myös tärkeää muistaa oma kansallinen identiteettimme, omat juuremme ja se historian kehityskulku, joka meidät on tähän hetkeen saattanut ja johdattanut. Emme ole monessa asiassa maailman parhaita sattuman oikusta tai vahingossa. Itsenäisyytemme ei ole meille annettu ja lahjoitettu, emmekä voi säilyttää nykyistä hyvinvointiamme ponnistelematta ja tekemättä töitä sen eteen. Ollaksemme vielä tulevaisuudessakin maailman paras maa asua, elää ja olla meidän on oltava jossain määrin itsekkäitä ja uskallettava ajatella ja edistää myös sitä, mikä on parasta Suomelle ja suomalaisille. Kuka meidän puoliamme pitää, jos emme me itse?

Vaikka maailma muuttuu ja meidän on muututtava siinä mukana, emme saa antaa periksi ja sanoa, että olemme vain yksi muista.  Ihmisinä, arvoltamme, olemme kaikki yhdenvertaisia ja siinä mielessä samanlaisia kuin kaikki muutkin, mutta kansakuntana olemme erityisiä, ja siitä meidän on pidettävä kiinni jatkossakin. Jos luovumme arvoistamme, vapaudesta, tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta, mitä meille jää? Voimme valita, pysymmekö auttajina vai ajaudummeko itse autettaviksi. Jos emme huolehdi itsestämme ja omistamme, emme pian voi huolehtia kenestäkään muustakaan.

Se, että meillä täällä Suomessa asiat ovat monelta osin paremmin kuin missään muualla maailmassa, tuo meille mahdollisuuden ja samalla myös velvollisuuden auttaa, neuvoa ja erityisesti toimia esimerkkinä niille yksilöille, kansoille ja valtioille, joilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin meillä. Voidaksemme tehdä niin vastakin, meidän täytyy kuitenkin osata olla myös terveellä tavalla itsekkäitä. Niin kuin vanhemman, joka haluaa lapsensa parasta, on Suomenkin huolehdittava myös itsestään, sillä heikkona, sairaana ja toimintakyvyttömänä Suomesta ei ole pitämään huolta edes omista rakkaista lapsistaan. Vahva, itsenäinen ja yhtenäinen Suomi on kaikkien etu.

Silloin tällöin kuulee ihmettelyä, miksi itsenäisyyspäivänä niin usein puhutaan paljon sodista ja sotaveteraaneista. Kysellään, eikö voitaisi keskittyä kaikkeen hyvään ja positiiviseen ja iloisiin asioihin. Miksi pitää ihannoida sotaa? Miksi pitää muistella menneitä?

Vaikka minun on joskus vaikea käsittää, kuinka ymmärtämättömiä ja tietämättömiä jotkut tuollaisia asioita sanovat ihmiset voivatkaan olla, on tärkeää saada heidätkin tajuamaan, että meidän on toimittava nimenomaan päinvastoin kuin he esittävät: Me emme saa koskaan unohtaa emmekä saa antaa tulevienkaan sukupolvien unohtaa, millaisia uhrauksia itsenäisyytemme on vaatinut. Kukaan tapaamistani sotaveteraaneista tai sodan kokeneista ihmisistä ei ole koskaan ihannoinut sotaa. Päinvastoin, juuri he ovat kaikista parhaiten ja omakohtaisimmin tienneet kertoa, että meidän kannattaa tehdä kaikkemme, jotta emme joutuisi sotaan enää ikinä. Emme saa unohtaa niitä, jotka ovat turvanneet itsenäisyytemme ja kansakuntamme säilymisen. Heidän ansiostaan me olemme nyt tässä. Heidän ansiostaan meillä yhä edelleen on itsenäinen Suomi.

Suomi on kokenut monenlaisia myllerryksiä ja selvinnyt niistä kaikista. Näitä kokemuksia, onnistumisia vaikeiden asioiden keskellä, meidän on syytä tarkastella ja ottaa niistä opiksemme.

Sotien jälkeen Savoon asettuneet karjalaiset isovanhempani puhuivat eri tavalla kuin muut kyläläiset. Heidän uskontonsa, he olivat ortodokseja, poikkesi muiden kyläläisten uskonnosta. Heidän valmistamansa ruuat olivat erilaisia. Heidän laulunsa olivat erilaisia. He olivat erilaisia.

Onneksi oli paljon yhteistäkin. Tärkeimpänä niistä rakkaus Suomea, isänmaatamme kohtaan. Molemmat ukkini, niin Karjalan kuin Savon ukkini, palvelivat talvisodan alusta jatkosodan loppuun asti. Toinen haavoittui kaksi kertaa. Molemmat kantoivat ikuisia arpia, niin henkisiä kuin fyysisiäkin, kuolemaansa asti. Molemmat mummoni, niin Karjalan kuin Savon mummoni, kantoivat yhdessä muiden kanssa vastuuta kotirintamalla. Toinen joutui jättämään kotinsa kahdesti, toinen auttoi kodistaan paenneita omastaankin luopuen. Molemmat jaksoivat, molemmat kestivät.  Sotien jälkeen he kaikki rakensivat Suomea, yhdessä, muiden saman kokeneiden kanssa. Erilaisista taustoistaan huolimatta heillä oli samanlaiset tavoitteet: Jatkaa elämää, selvitä, pärjätä, antaa jälkeläisilleen parhaat mahdolliset eväät elämään. He onnistuivat, yhdessä.

Niin tulee olla jatkossakin. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa suomalaisuutta. Suomalaisuus ei riipu ihonväristä, ei uskonnosta, ei syntyperästä, ei edes kielestä. Suomalainen on se, joka rakastaa Suomea, tuntee vastuuta ja sitoutuu arvoihimme. Suomalainen on se, joka tuntee itsensä suomalaiseksi, haluaa olla suomalainen ja rakentaa omaa identiteettiään suomalaisuuden kautta.

Suomalaisuus on paljon enemmän kuin vain kansalaisuus. Sen ovat osoittaneet ne syntyperäiset, kiittämättömät suomalaiset, jotka väheksyvät ja häpeävät Suomea ja suomalaisuutta. Sen ovat osoittaneet myös ne, joilla ei vielä ole Suomen kansalaisuutta, mutta jotka rakastavat maatamme, haluavat olla osa sitä, kuulua joukkoomme, osallistua ja kehittää Suomea yhdessä muiden kanssa. Suomalainen osaa kunnioittaa ja antaa arvoa Suomelle ja suomalaisuudelle. Suomalaisuus on ennen kaikkea tunne.

Minä rakastan Suomea. Minä haluan Suomen parasta. Minä olen tarvittaessa valmis kuolemaan maani puolesta. Voin ylpeänä sanoa olevani mitä suurimmassa määrin isänmaallinen ihminen.

Isänmaallisuus saa valitettavasti ajoittain myös vääristyneitä ilmentymiä ja valheellisia väittämiä. Rasismi ei ole isänmaallisuutta. Itsensä nostaminen toisia polkemalla ei ole isänmaallisuutta. Muiden etujen asettaminen Suomen etujen edelle ei ole isänmaallisuutta. Suomen väheksyminen ja häpeäminen eivät ole isänmaallisuutta.

Isänmaallisuus on tervettä ylpeyttä saavutuksistamme, halua suojella ja puolustaa maata, jonka itsenäisyyden säilyttäminen on tullut maksamaan kalleimman ja raskaimman mahdollisen hinnan. Isänmaallisuus on tekoja kansamme parhaaksi. Isänmaallisuus on halua säilyttää ja edelleen rakentaa yhdessä turvallinen, vakaa ja tasa-arvoinen maa, jossa jokaisella on mahdollisuus olla oma itsensä, tulla huomioiduksi yhdenvertaisena muiden kanssa ja tuntea itsensä hyväksi ja arvokkaaksi.

Kunpa siis muistaisimme aina kohdata toinen toisemme, ihmisen ihmisenä, sillä yhdessä me olemme vahvoja. Vaikka sitä on joskus vaikea myöntää, me todella tarvitsemme toisiamme. Pitäkäämme siis yhdessä huolta kaikesta siitä hyvästä ja kauniista mitä meillä on, hymyissä suin, arvostaen ja kunnioittaen.

 

Arvoisat juhlavieraat,

hyvää itsenäisyyspäivää.